Nash tarinoi

Mietin pitkään uskallanko laittaa kirjoituksiani tänne. Nyt päätin uskaltaa ja tässä olis eka teksti. Tarkoitus on kirjoittaa lisääkin ja paljon sitä on jo valmiinakin, mutta hiljaa hyvä tulee. Mut joo, lätinät sikseen.

Enkelityttö


Meidän keikan viimeiset tahdit tekivät loppuaan ja tytöt eturivissä lauloivat tunteella mukana Bye bye-biisiä.
Se oli sen iltaisen keikan lopetuskappale.

Annoin katseeni kiertää yleisössä, kun äkkiä tuikkivan valopölyn läpi näin lavan toisessa reunassa, melkein edessäni vaaleatukkaisen, pienen peikkotytön, joka itki. Hän tuskin itki biisin takia, niin kuin useimmat. En tiedä, miksi kiinnitin häneen huomiota. Hän vain vaikutti ja näytti suloisella tavalla surulliselta. Itki aidosti. Näytti tunteensa, oli surullinen eikä pelännyt. Teki mieli mennä ja kysyä olisinko voinut jotenkin parantaa hänen oloaan? Katselin häntä, mutten tavoittanut valojen läpi hänen katsettaan ja pian kappalekin teki loppunsa, oli aika lähteä.

Stala toi tapansa mukaan ruusuja lavalle alkaen heittää niitä yleisöön. Kukin meistä otti Stalalta muutaman. Sami, meidän kitaristi haki loput ruusut lavasteiden suojista ja heitteli niitä omalle puolelleen lavaa. Pate, toinen kitaristi heitti pitkällä heitolla jonnekin kauas ruusuja. Itse heitin pari ruusua siihen lähelle ja sen kolmannen ojensin sille tytölle siinä edessäni. Nyt tavoitin itkusta usvaiset siniharmaat silmät. Hän sanoi kiitos hädin tuskin kuuluvasti. Hymyili, ennen kuin katosi liikkuvan ihmismassaan sekaan.

Seisoin rumpalimme Hankin vierellä kirjoitellen nimmareita. Keikka oli päättynyt tunti sitten hyviin fiiliksiin ja nyt oli aika antaa huomiota faneille, kun ei ollut kiire minnekään. Vanhat ja tutut fanit juttelivat hassuja, kun taas uudemmat pyysivät vain arasti nimmaria ja halausta. Kuviakin otettiin.

Äkkiä näin tyttöjoukon takana, kauempana sen siniharmaasilmäisen tytön. Hän oli vaalea, kuin enkeli. Tyttö näytti pääkallokuvioisessa sifonkihameessaan pieneltä menninkäiseltä. Ruusu oli tiukasti hänen otteessaan, hän vain katseli kohti. Ei tullut luokse. Näytti yhtä surulliselta, kuin aiemminkin.
- Niksu, kato tänne!?, joku sanoi siinä lähellä ja kohdistin katseeni sanojaa kohti kameranvalon sokaistessa silmäni hetkeksi.

Kun taas näinkin jotain, kiireesti nostin katseeni sen tyttölauman yli, mutta se menninkäistyttö olikin poissa. Kadonnut hetkessä. Eikä häntä enää näkynyt missään. Oli poissa. Sitten oli meidänkin aika lähteä, kun fanit alkoivat haihtua. Sami ja Stala jakoivat vielä huomiotaan innokkailimme tytöille. Me muut taas pääsimme lähtemään, kun huomiotamme ei enää kukaan kaivannut. Käännyin Hankin kannoilla kohti keikkapaikan baaria ajatuksena mennä jatkamaan mukavaa iltaa oluttuopin kanssa.

Juuri, kun olin ottamassa askeleen, joku sanoi hennolla äänellä nimeni ja piti hellästi kädestäni kiinni. Käännyin nähden sen menninkäistytön. Pysähdyin sanoen hänelle: hei.
- Kiitos ruususta, hän sanoi hiljaa.
- Ole hyvä vain, sanoin hänelle takaisin.
- Tiiän, et sinulla on kiire, mutta olisinko voinut saada halauksen?, hän kysyi.
- Ei minulla nyt, niin kiire ole, naurahdin. Ojensin käteni tyttöä kohti ja nostin hänet syliini. Hän oli kevyt, kuin höyhen. Halasin häntä pitkään toivoen, että hänen mielensä paranisi.
- Kiitos, kun olet olemassa, tyttö sanoi hymyillen surullista hymyään. Katsoi minua
- Kiitos sinulle, sanoin takaisin.
- Kaikki on hyvin, ei pelätä tai itkeä tarvitse, sanoin itsekin ihmetellen sanojani. Runoilijako minusta oli tulossa?
- Kaikkea hyvää sinulle, koita jaksaa, toivotin. Päästin hänen sylistäni ja, niin tyttö katosi illan hämyyn.

Tuli vaan pakostakin mieleen Negative SO.:n sijasta. SO.:n tavoistahan en tiijä mtn, mutta ainut pändi joka mun nähden ruusuja on heitelly on Negative : ) Kolme vikaa rivii on hassuja, kun alkaa uusi lainausviiva vai mikäs se nyt onkaan, vaikka sama henkilö puhuu yhä. En kyllä osaa ton viivan sääntöjä ku kirjotan ite aina "-merkeillä. Mut ihan nättii vaikka en tajuukaan novelleistä mitään :'D

Mä tykkäsin.

Kiva kun sai ensin itse pähkäillä että kukahan mahtaa olla tässä kertojana. Enkelitytön elämä toki jäi vielä vähän arvoitukseksi, mutta muutenhan tää oli oikein nappisuoritus. Kuvailemalla lisää tai valottamalla muidenkin näkökulmaa saisi lisää elävyyttä tekstiin, mutta ehkäpä kirjoitustyylisi onkin tuollainen hieman pelkistetty.

Mutta lisää vaan kaikin mokomin, kiitos. : P Haluan ehdottomasti lisää eloa tänne fanitaideosasolle!!

Eletnharus: Oot oikeessa siitä, et alun ruusujen heittely on tuttua negojen keikoilta ja tääkin teksti oli aloitettu Negativesta, mutta se tyssähti alkuunsa. Mut ehkei se tässä haittaa ketään.

Sinttu: Enkelityttö teksti ei kauheasti edusta tyyliä, jolla kirjoitan yleensä, joten katsotaan mitä tuleman pitää. Enkelityttöön ei näillä näkymin ole tulossa jatkoa.

Oli tylsää, niin laitan uuden tekstin. Tässä ei tuoda suoraan esille kuka bändin jäsen on mukana,
mutta kyllä se selviää, kun on tarkka.


SPIDERMAN

Se oli Toukokuun alku. Aamuyön valossa purkasin muuttolaatikoita.
Oli vain muutama enää jäljellä, kun muutosta oli kulunut kaksi viikkoa. Nousin ylös lattialta, oli venyteltävä selkää hieman. Menin keittiöön ja pian kahvikeitin alkoi porista. Radiossa alkoi soida tuttu kappale. Lisäsin hieman ääntä.

Katselin ympärilleni, kuunnellessani laulua radiossa. Sen sanat veivät minut hetkeksi mietteisiin. Oli tapahtunut uusia asioita, kuluneet viisi vuotta olivat saaneet minut katsomaan elämää eritavalla.
Kaikki oli tapahtunut nopeasti tai sitten se vain tuntui siltä.
Uusi askel kohti uutta elämää oli pelottanut, mutta nyt olin huomannut olevani onnellinen, vaikka kaipuu entiseen, tavalliseen omaan itsenäiseen elämään välillä kummitteli mieleni reunoilla.

Kaiken sen paskan jälkeen ja onnettaren saituuden jälkeen, tiesin miten elämäni laita oli. Menneeseen oli mahtunut kipua, surua, iloa ja naurua. Tasapainoilua onnen ja surun kanssa. Onnen etsimistä, jopa luovuttamista.

Jos tämä nyt oli viimeinkin se mitä varalleni oli joku jossain suunnitellut. En laittanut vastaan. Matkallani tuohon hetkeen oli kohdalleni osunut montaa kuoppaa ja kiveä kengässä. Sillä matkalla olin toivonut pääseväni välillä takaisin menneeseen. Vaihtaa pari surutonta yötöntä yötä, päiviin jolloin oli onnikin myötä, mutta en voinut jäädä liiaksi kaipaamaan, suremaan tai katumaan valintojani.
Ei kaikki päivät voineet olla pelkkää lauantaita, mutta sunnuntaita sitten enemmän. Olin taas vahvempi uuteen matkaan. Elin hyvää elämää. Eikä sitä elämää tarvinnut enää yksin elää.
- Äitiii.., kuului pienen unisen pojan ääni olohuoneesta, keskeyttäen mietteeni. Tuo tummatukkainen kolmevuotias miehen alku spiderman pyjamassaan juoksi luokseni. Oli herännyt unestaan. Nostin pojan syliini.
- Missä itkä on?, poika kysyi.
- Töissä vielä kulta-pieni, vastasin pojalle. Katselin pojan unisiin silmiin. Toinen oli siniharmaa, niin kuin minun silmät. Toinen taas vihreä, niin kuin isällään.
- Itkä haisee taas pahalle, kun te tulee töittä.., poika sanoi topakasti mietteensä ääneen. Hymyilin pojan mietteille. Olin ylpeä miten suoraan ja kiertelemättä poika sanoi ajatuksiaan. Minun kolmevuotias enkelipoika, jota ilman elämäni olisi menettänyt tarkoituksensa.
Siinä samassa ovi kävi. Pojan silmät alkoivat loistaa ja laskin hänet maahaan. Lähti kiireen vilkkaan eteiseen, niin nopeasti, kuin pienistä jaloistaan pääsi. Lähdin perään.
-Itkääää…, Rasmus hihkui nähdessään vaaleatukkaisen miehen eteisessä.
- Mikäs supermies täällä vielä valvoo, mies sanoi nostaen pojan syliinsä.
- Itkä, se on piderman, Rasmus sanoi isälleen.
- Ihan tyhmäkö olet, tupermies on ihan nöttö, poika selitti.
- No, niin spiderman, mennääs nukkumaan, että aamulla ollaan pirteitä mummin luona sitten, mies sanoi ja viemään poikaa nukkumaan.
- Lentikka, itkä lentikka, Rasmus hihkui. Mies alkoi pitää samanlaista ääntä, kuin lentokone ja nosti pojan päänsä päälle. Poika nauroi onnellisena. Iskä oli hänen sankarinsa.
Pian pienen pojan iloinen nauru hiljeni. Hipsin hiljaa siihen ovensuuhun. Katselin mieheni miettivää katsetta. Istui poikansa sängyn reunalla. Silitti pojan tummaa päätä. Odotti pojan unta, valtakuntaa, jossa sai olla spiderman.
Mies nousi ääneti ylös sängyn reunalta, poika nukkui. Mies sulki oven jäljessään, jota niin ikään koristi spiderman:n ja isän bändin julisteet.

Palaisin keittiöön, kahvi oli ollut jo hetken aikaa valmista. Tunsin rakkaani kädet ympärilläni. Vahvan turvalliset ja tatuoidut kädet ottivat minut suojaansa. Käännyin ympäri nähden silmäsi. Niin kirkkaat ja vihreät, kuin smaragdi. Tummat ja levinneet rajaukset tekivät silmistäsi ihanat.
- Hei sinä, elämäni nainen, sanoit käheällä äänellä. Painauduin syliisi. Lähelle sydäntäsi. Olit paras minulle, paras juuri näin. Tiesin sen, paikkani oli siinä, siinä juuri nyt.

Aaaaaw! Yksi sana kertoo kaiken.
Toi loppu suorastaan itketti mua. Ja toi lapsi on niiiin suloinen! : )

Mahtavuutta kuinka tälläiset novellit täytyy aina lukea useaan otteeseen. Ensiksi ymmärtääkseen jutun juonen, ja sitten uudelleen kun jo tietää mistä on kyse. Ja kuinka sitä tuntee olonsa nokkelaksi, kun on tarpeeksi tarkka ja oivaltaa. : D Tosin tässä ei tosiaan paljoa tarvittu...

En mä nyt välttämättä tajunnut tätäkään ihan kokonaan, mutta tykkäsin tästä ehdottomasti enemmän, kuin esmes tuosta edellisestä tekstistä. Mutta lukisin taas mielelläni lisää. : ))

Aah, taas oli tällainen kiva tunnelmapala : ) Ei tarvii tapahtua yhtään mitään, ja silti pääsee uppoamaan tuollaiseen jännään tunnetilaan, joka jää vielä päällekin. No mut joo seliseliähän tää kaikki vaan on, piti sanomani että tykkäsin.

Kiitos, teille ihanat kommenteista. <3
Laitan vielä yhden tekstin, vaikka en tiiä onko tässä järkeä.. Saati, et joku SO:n jäsen olisi tässä.
No, ehkei kukaan suutu siitä.

SYKSYN SATEET

Sadepisara ikkunan pinnalla, jätti jälkensä sen huuruiseen pintaan. Sormeni olisivat voineet melkein koskea siihen. Hämärää painoi aurinkoisen päivän piiloon.
Katselin alas kadulle, kahdeksas kerros. Näki kauas. Ulkona satoi rankemmin, syksy alkoi lähetä loppuaan, odottaen kutsui talvea luokseen. Tuntui vaikealta hengittää. Pimeys polki minut jalkoihinsa, nujersi. Teki voimattoman.

“Kun olet siinä, pidät kiinni.
Sun hengitys, kun pidät kiinni..
Kun pidät kiinni, kuin hukkuisin..”

Äkkiä tunsin liikahduksen, sinun reitesi painoi omaani vasten. Istuin sylissäsi, leveä ikkunalauta oli allamme. Nojauduin tiukemmin sinun lämmintä kehoasi vasten. Ilman sinua olisi ollut kylmä. Huokaisin syvään, katsellen ulos. Kattojen yli, jossain hämäryyden takana näkyi Linnanmäen kyltti. Se tuikki sateessa haaleana, kuin sitä ei olisi nähnyt kunnolla.
Painoin pääni leukasi alle, nostaen jalat koukkuun eteeni. Tunsin hengityksesi pääni päällä. Vakaana. Olin hiljaa, sillä luit keskittyneenä kirjoittamaani tekstiä; syksyn sateet..

En ollut aikoihin ollut sylissäsi tai saanut nauttia tuolla tavalla läheisyydestäsi. Kummallakin oli ollut kiire. Minulla päivätyö ja kuvaus-juttuja, sinulla musiikin kanssa yhtä kiire, mutta tuona torstai-päivänä saimme olla yhdessä. Ilman kiirettä. Aiemmin päivällä olimme olleet pitkään ulkona, kävelleet pitkin Helsingin aurinkoisia katuja. Olimme puhuneet paljon, mutta nyt oli rauhallinen hiljaisuus laskeutunut yllemme.
Naurahdit suloisesti jollekin jutulle tekstissä, sateen piiskatessa vaakasuorassa ikkunaan. Tunsin kätesi polveni päällä, olit nostanut sen siihen. Olisin halunnut sanoa ne sanat sinulle, mutten pystynyt. En siinä hetkessä, vaikka tahdoinkin. Ne kauneimmat sanat.. En halunnut rikkoa sitä hetkeä, en halunnut rikkoa, sitä kaunista hetkeä, en halunnut rikkoa sitä hetkeä nyt. Otin kätesi käteeni, liikutin peukaloani ihollasi. Verisuonet näkyivät ihosi läpi. Kätesi tuntui, niin suurelta, kun vertasin sitä omaani. Sinulla oli pidemmät sormetkin, kuin minulla. Kädestäsi oli silti hyvä pitää kiinni, eikä vahva otteesi koskaan päästänyt ennalta varoittamatta irti.
Nostit nyt kätesi käteni päälle, pidit kiinni, hellästi. Rakastin käsiäsi, kun pitivät kiinni ja koskettivat ihoani. Lämmin otteesi kädessäni. Silmiäsi, hymyäsi, ääntäsi, kosketustasi. Lämmintä syliäsi, kun kaipasin lohtua ja halausta. Huolenpitoasi ja ymmärtäväistä mieltäsi, kun maailma runnoi minua jalkoihinsa ja tunsin epäonnistuneeni. Lohdutit aina. Rakastin ajatusmaailmaasi. Rakastin kaikkea sinussa. Mutta silti välillä tunsin, etten sittenkään ansainnut sinua vierelleni.

“Minulla on ikävä sinun käsiä.
Kun otat kiinni, lakkaan olemasta.
Olen joku muu, joku joka on vain sinua varten.
Kukaan muu ei näe..”

- Se oli todella hyvä, sanoit äkkiä. Olit saanut tekstin luettua ja heitit vihon sängyn päälle. Noin sinä sanoit aina, et koskaan sanonut mitään negatiivista ja palaute oli aina myönteistä, vaikka välillä toivoin sinun sanovan mitä olisin voinut kirjoittaa toisin. Pidit teksteistäni aina ja jaksoit kommentoida positiiviseen sävyyn. Mutta minkäs tein, kun en saanut kuin hyvää palautetta sinulta. Et kokenut tarpeelliseksi sanoa mihin suuntaan tekstiäni piti viedä, sitten se ei olisi minun tekstiäni vaan joku täydellisyyttä tavoitteleva räpellys, josta puuttuisi se jokin, josta nyt pidit.

Nousin sylistäsi katsomaan sinua silmiin. Eilisen jäljiltä silmiisi jäänyt meikki teki silmistäsi utuiset. Kauniit. Katsoit minua tutkien, syvälle silmiin. Nähden suoraan sisään, sinne missä oli sydämeni rikkinäinen. Piirsit sormellasi kasvojani, viiltäen lämmintä ihoa. Tutkit, laittaen jokaisen kohdan minusta muistiin. Nostin käteni olkapäällesi, sormieni alla tunsin solisluusi. Tuntui selvästi paitasi alta, se kaunein kohta ihmisessä, sinussa.
Syksyn valot silmissäsi, kauneinta ihmisessä, sinussa. Painoin kasvoni poskellesi. Kiedoit kätesi ympärilleni.

“Sano, että sinä rakastat.
Sano, että sinulle tulee ikävä..”

Jonkun askeleet kaikuivat rappukäytävässä. Sinun hengitys niskassani. Hengitin hiljaa, käteni olivat sylissäsi. Kohtasin katseesi uudestaan. Tunsin horjahtavani, kuin olisin ensi kertaa tuntenut olevani elossa. Tartuit kiinni. Sisälläni liikkumatonta, tärinää. Vedit minut takaisin luoksesi. Solmit sormesi sormiini, tiukkaan, en uskaltanut hengittää. Henkäys kuumuutta huulillani -sinua, kuin ensi kertaa olisit minua suudellut. Arkana väristen. Illan sinisyydessä, kuin olisin elänyt ensimmäistä kertaa ja tuntenut kaiken tuon.

“Olen painoton, kuin lentäisin..
Teet maailmastani kauniimman..”

Tääkin on hieno, hauskasti tuota toistoa käytetty hyväksi : ) Osaat kuvailla nätisti, taas oikein haistaa fiiliksen. Ei sen enemäpää asiaa kuhan lämpimikseni höpisen :'D kiva että jtn juttua löytyy vaikka mtn oikeaa keskustelua ei olekaan.

Eli nyt on luvassa Nash:ltä ihan kunnonkin tekstiä, unohdetaan noi novellit hetkeksi.
Ja ensin pitää sanoa, ettei tekstin ole tarkoitus loukata ketään, mutta jos niin kuitenkin käy,
niin pyydän ystävällisesti tuomaan sen ilmi, jotta voin poistaa tekeleen.
En omista tekstissä esiintyviä henkilöhahmoja,
omistan vain oman mielikuvitukseni, mitä tarina suuremmilta osin onkin.
Ja otan palautetta mielelläni vastaan.
Joten tässä näin.

Lämmin ilta-aurinko väreili veden pinnalla. Elettiin Elokuun puoliväliä, perjantai. Katselin merelle. Helsinki, rakas kotikaupunkini avautui edessäni kauniina, tummuvan taivaan alla. Jossain taustalla soi Foo Fighters:n Learn to fly. Suljin silmäni hetkeksi ja kuuntelin ääniä. Aurinko paistoi hetken aikaa suoraan kasvoilleni. Pieni, iloisen kevyt humala oli sekoittanut päätäni. Samassa jouduin havahtumaan mietteistäni tuntiessani kosketuksen käsivarressa.
Käänsin päätäni ja näin Tomin, bändini basistin. Hän vain kysyi, oliko minulla kaikki hyvin? Hymyilin, olihan minulla.
Viikonloppu alussa, parhaimmat ystävät vierellä, hyvin mennyt keikka takana, ihana ilta ja mansikkasiideri kädessä. Kaikki tuntui hyvältä ainakin hetken, olin vailla murheita ainakin hetken.

Niin tosiaan, minulla ja noilla kolmella kaverilla tuossa vieressäni oli hyvin mennyt keikka takana, Ravintolalaiva Wäiskissä Summers Gone- tapahtuman hengessä. Meidän lisäksi siellä oli keikalla Stala & So-niminen glamrock-pumppu. Meidän Tomi tunsi siitä bändistä jonkun. Olisiko ollut Nick? En muistanut. Tomi oli myös vihjaillut minulle jotain siitä bändistä, että kannatti tutustua tarkemmin. Mitä hän sillä tarkoitti, miksi tarkemmin? Pyh. Vaikkei tietenkään bändissä mitään vikaa ollut, Kivannäköisiä miehiä pukeutuneena glam-tyylisiin vaatteisiin. Kappaleetkin rullasivat rokkaavasti eteenpäin ja hyvänkuuloinen laulaja hullaannutti karhean pehmeällä äännellään eturivin tytöt. Enkä voinut kieltää, etteikö laulaja katse olisi saanut tällaisen vanhan sydäntäkin lyömään pariin kertaan epätasaisemmin. Stala & So:lla oli asenne meininki.

- Hei, ottaako joku juomista?, Kristian, meidän laulumies kysyi nousten meidän pöydästä. Itse jatkoi siiderilinjalla, ukot jatkoivat oluen merkeissä.
- Mitäs meidän pieni?, Jacce, tuo punatukkainen rumpalin kuvatus kysyi tullen viereeni istumaan. Kietoi kätensä ympärilleni halaten.
- Ei mitään ihmeempää, kaikki hyvin, vastasin hänelle hymyillen.
- Olet ollut vain, niin hiljainen keikan jälkeen. Mietin vain onko kaikki hyvin?, Jacce pohti ääneen minulle.
- Ei tässä mitään, olen okei, jatkoin. Halasin miestä. Oli ihanaa silti, kun he pitivät minusta huolta, rakkaimmat ihmiset maailmassa. Samassa meidän Kristiankin palasi juoman hakureissulta.
- Heih, juodaan viinaa, tullaan viisaammiksi näin, Tomi jodlasi kovaan ääneen, saaden muutaman muun baarin asiakkaan laulamaan kanssaan ja meidät, ystävänsä nauramaan.
Naurumme kaikuvat meren aalloilla vielä pitkään ääniemme kaikottua. Tomi siirtyi siihen viereiseen pöytään, niiden kolmen kundin ja yhden naisen seuraan, jotka olivat yhtyneet hänen känniseen Hector-coveriinsa. Löysivät kaiketi yhteisen sävelen.

- Hei, muuten.., Kristian sanoi äkkiä.
- Tuo meidän lämmittely bändin laulaja on katsellut tännepäin miltei koko illan, mies jatkoi hieman hitaasti sammaltaen. Krisu oli meistä eniten humalassa, joten puhe ei tullut enää, niin selvästi, kuin yleensä.
- Pistin merkille ihan saman asian, Jacce lisäsi Krisun sanomaan.
- Se on tainnut iskeä silmänsä meidän pikkuiseen kitaristi-tyttöön, Jacce henkäisi vielä ennen, kuin nosti tuopin huulilleen.
Nostin katsettani hieman ja kohtasin nuo lämpimän vihreät, meikatut silmät. Se katse suoraan porautui lävitseni, niin kuin monesti aiemminkin tuona lämpimänä iltana. Se mies oli katsellut minua vähän väliä tuona iltana, kun keikkamme olivat päättyneet. Hänen kauniit silmänsä viestittivät vain sitä yhtä asiaa ja suloisen hymyn kera tuo viesti lähettiin taas minulle.
- Mene juttelemaan Sampsalle, se vaikutti mukavalta kaverilta, kun vaihdoin sen kanssa pari sanaa So:n keikan jälkeen, Jacce rohkaisi. Tiesin kyllä kuka tämä Sampsa oli, hän oli tullut tutuksi muista yhteyksistä, vaikkemme olleetkaan koskaan tavanneet face to face.

Miehen katse ja hymy olivat kyllä hypnoottisen luokseen kutsuvat, muttei tuon kaltaisella miehellä voinut olla muuta, kuin se yksi asia mielessä. Sen luki hänestä monen metrin päähän. Hän ei minusta muuta tahtonut, eikä minua vain voinut vähempää kiinnostaa yhden illan jutut, päätyä sulaksi tuon miehen hattuun. Ja jos minä en tarttuisi syöttiin, niin kohta hän saisi uuden kalan koukkuun. Just joo, ei kiitos ja tuo mies muistutti liiaksi erästä toisesta, joka oli satuttanut minua.
- Ninja, rentoudu vähän. Ei tarvitse heti miettiä miksi tuo mies tahtoo juuri sinut vai leikkiikö se vain kiinnostunutta?, Jacce sanoi. Rumpali oli oikeassa, olin liian selvin päin miettiessäni moisia. Toisaalta olihan se hyvä Jacenkin puhua, kun häneen ei ollut sattunut niin monesti, kuin minuun. Sydän oli särjetty liian monta kerta, mutta ehkä oli hyvä ottaa useammin huikkaa tuopista, vaikken jätkien tahdissa välittänytkään pysyä.

Ilta oli alkanut jo viiletä ja minähän pieni kokoisena palelin, kun ohut neuletakki ei lämmittänyt juurikaan. Olin tyhmänä jättänyt takin keikka-pakumme etupenkille. Tomi oli palannut takaisin pöytäämme kera parin uuden ystävän ja sen So:n Nickin. Ja olihan se Nickin bändikaveri, Sampsakin käynyt siinä moikkaamassa meitä, mutta nyt hän oli haihtunut, kuin tuhka tuuleen. Mietin, että oliko minun tämän illan sutinat nyt siinä sitten, vähän silmäpeliä ei muuta? Ei kai sitten, mutta samassa aistin jonkun istuvan vierelleni, kysyen oliko siinä tilaa. Käänsin päätäni nähden taas ne silmät. Sydämessä läikähti.

JATKANKO?

"...kysyen oliko siinä tilaa??"
Tämä on retorinen kysymys, joten sen perään tulee joko piste, tai sitten pitää laittaa "onko siinä tilaa" lainausmerkkeihin, ja sit kysymysmerkit perään : ) Muuten ihan nättiä.

En oo, niin hyvä äikän kieliopissa- ollut koskaan, joten kiitos huomiosta.
Koitin korjata virheen.

Ehdottomasti jatka tätä!! Mä kyllä tykkään. Vaikka vähän tuntuu siltä ettei päähenkilön ajatuksiin oikein pääse sisälle. Herää paljon kysymyksiä, mitä on tapahtunut ja miksi tämä ajattelee kuten ajattelee. Mutta jos fic saa jatkoa niin eiköhän ideaan pääse ns. sisälle.

-Nash wrote:

Kaikki tuntui hyvältä ainakin hetken, olin vailla murheita ainakin hetken.

Jonkin verran toistoa mistä olisi hyvä päästä eroon, muun muassa tässä. Mutta ei muuta huomautettavaa. Lisää? : )

Jooh, kiitos Sintullekin huomiosta ja tiiän kyllä, et käytän toistoa paljolti teksteissäni. Yritän siistiä siltä osin tarinoita jatkossa. Ja eiköhän niihin kysymyksiinkin löydy vastaukset, jos jatkoa tahdotaan.

Tiiän, et teksti loppuu vähän töksähtäen, mutten nyt osannut lopettaa sitä muute. Joten tässä näin.

Sampsa istui alas ennen, kuin ehdin antaa mitään selvää vastausta.
- Onhan siinä, sanoin lopulta hieman hämilläni miehen huomiosta.
- Sinähän olet Ninja, niinhän?, hän kysyi.
- Joo, olen, nyökkäsin yllättyneenä. Mistä hän oli onkinut tietoonsa nimeni?
- Sampsa, hän sanoi pehmeästi esitellen itsensä. Mies jatkoi, että oli katsellut minua koko illan, mutta uskaltautui nyt vasta tulla juttusille. Hymyilin. Olin kyllä huomannut hänen mielenkiintonsa.

Siinä puhuessamme aikaisempi negatiivisuuteni miestä kohtaan karisi pois. Hän ei ollut yhtään sellainen -saan kenet tahansa-tyyppi. Hän oli kohtelias ja mukava, pieni ujouskin paistoi hänen hymystään. Hänen kohteliaisuuttaan ilmensi myös se, että lainasi takkiaan minulle, kun aloin äkisti palella hurjasti. Miehen suloinen nauru sulatti tämän tästä sydämeni. Tosin, enhän voinut tietää esittikö hän vain mukavaa, mutta pieni osa minusta toivoi sen olevan totta.
Ja alkoholi sai minut uskomaan siihen entistä enemmän, harkinta kykyni uhkaavasti sumetessa. Välimme lämpenivät ennätysnopeaa tahtia. Päästin hänet lähelle. Halauksista suukkoihin, josta kiidettiin lopulta esteettömästi siihen, mihin yleensä känniset yhdessä päätyvät. Sumuisia muistikuvia matkasta jonnekin rättivarastoon alakannen alle. Kliimaksi päättyi sammumiseeni.

Heräsin kosketukseen, joku siveli sormillaan yläselkääni. Avasin silmäni, päässä suhisi hieman. Sitten muistin missä olin. Käännyin ympäri.
- Huomenta prinsessa, Sampsa sanoi. Pitelin päätäni, se painoi.
- Krapula?, mies kysyi. Nyökkäsin. Nolotti hieman myös. Tiesin ja tunsin olevani alaston ja sen seurauksena tiesin mihin ilta oli päättänyt, mutten silti muistanut juurikaan siitä, miten olin siihen, miehen lähelle ilman vaatteita päätynyt.
- Mitä tapahtui?, kysyin häpeissäni. Mies hörähti, ettenkö muistanut? Pudistelin päätäni.
- Nooh, minä vain pokkana muutaman rohkaisuryypyn jälkeen tulin juttelemaan sinulle, kun silmäpeli ei lämmittänyt sinua ja juttuhan minun onneksi lähti luistamaan, sinun lämmetessä minulle. Eikä oikeastaan voinut muuta odottaakaan tapahtuvaksi, kun känniset ihmisen lääppivät toisiaan, mies kertoi.
- Apua, parahdin.
- Eihän tässä mitään hätää ole, minulla ainakin oli kivaa, Sampsa jatkoi, sipaisi sormellaan poskeani
- Ääh.. Minä, kun en harrasta tällaista, sanoin hiljaa.
- No, en minäkään, mutta nyt vaan annoin tunteen viedä, hän kertoi, nostaen kätensä olkavarrelleni ja tuoden sen hitaasti ylös kaulalleni. Sipaisi peukalollaan leukaani ja painoi huulensa huulilleni, mutta siinä samassa kuulin puhelimeni soivan, joka katkaisi sen suloisen, hellän hetken. Puhelin oli kuulemma soinut muutamaan kertaan jo. Missä farkkuni olivat? Mihin olin himon huumassa riisunut ne, jos edes olin saanut ne itse päältäni?? Tiedä hänestä. Etsin niitä hetken hämärässä.

Puhelimen toisessa päässä oli hätääntynyt Jacce, kysyen missä pirussa minä oikein olin? He olivat hulluna huolesta etsineet minua parisen tuntien.
- Ööh, olen kyllä hengissä ja täällä laivassa, edelleen.. Sam…, ehdin aloittaa, vetäen nopeasti sanani takaisin. Ehkä parempi, ettei hän saisi tietää missä ja kenen seurassa olin.
- Minä tulen kohta sinne, jatkoin nolona ja suljin puhelimen. Aloin hätäpäissäni etsiä loppuja vaatteitani. Oli muutenkin lähdettävä.
- Mitä nyt? Mihin sinulle tuli kiire?, Sampsa ihmetteli. Kerroin lähteväni, bändikaverini olivat hädästä suunniltaan.
- Ninja, odota, Sampsa sanoi nauraen ja nousten sen rättikasan päältä, jossa olimme maanneet. Tarttui hellästi kädestäni.
- Sinulla on minun paita päällä, hän jatkoi.
- Täh?, ihmettelin, katsoen mitä olin laittanut päälleni ja niin oli. Sampsan huppari oli ylläni ja vielä nurinkurin.
- Äähh, huokaisin pidellen päätäni. Sampsa nosti kätensä olkapäilleni.
- Rauhoitu, eihän tässä hätää ole. Odota hetki ja hengähdä, niin minäkin puen päälleni. Lähdetään sitten yhdessä, mies sanoi katsoen silmiini. Se rauhoitti minut ja sain sen hupparin yltäni.

Lopulta pääsimme lähtemään sieltä rätti/liinavaatevarastosta ja hetken aikaa etsittyämme löysimme takaisin laivan alakannelle, mutta ennen, kuin nousimme rappuset ylös Sampsa veti minun syleilyynsä ja suuteli. Se tuntui, niin vahvalta ja kuumalta.
- Kun en tiedä, pääsenkö “hyvästelemään” sinua, kun varmasti soittokamojen pakkaus tapahtuu meillä hitaammin, jos kaverit ovat kovin päissään vielä, Sampsa sanoi.
- Niih… Pitänee nyt sitten hyvästellä, sanoin hiljaa, hieman apealla mielellä. Vaikka känni oli hallinnut suurinta osaa illastani ja hallintakyvystäni, niin siltikin tuo mies oli liikauttanut sisälläni jotain. Ja se tuntui syvällä sisimmässä.
Halasimme vielä, ennen kuin Sampsa päästi minut sylistään. Hän jäi alas vielä hetkeksi, sillä yhdessä ylös tuleminen olisi voinut herättää uteliaissa rasittavia kysymyksiä. Lähdin etsimään jätkiä.

- Siinähän sinä olet!, Tomi huokaisi ja kaappasi syliin. Manasi minua, kun luulivat minulle tapahtuneen jotain pahaa. Kerroin olevani aivan kunnossa. Jaccekin tuli siihen. Näytti pelästyneeltä, mutta huojentuneelta.
- Hei, olen aivan kunnossa. Ei ole tapahtunut mitään mistä teidän pitäisi olla huolissaan, selitin.
- Eikä varmasti?, Jacce kysyi epäillen.
- Ei ole, uskokaan nyt, lisäsin.
- Mutta miksi sinun posket punottaa ja muutenkin näytät hassulle?? Onko sinulla kuumetta??, Tomi huolehti kokeillen otsaani. Työnsin miehen käden syrjään ja vakuutin muristen ettei minulla mikään ollut.
- Ninja?, Jacce kysyi vuorostaan. Katsoin rumpalia. Hän alkoi nauraa.
- Meidän pieni on saanut, mies hörötti.
- Älä viitsi sanoin yrittäen olla vihainen.
- Oletko?, Tomi äityi vuorostaan kysymään, katsoi myös minua. Huokaisin. Mitä se kannatti peitellä, jätkät näkivät sen kilometrien päähän ja huomasivat sen, vaikka yritin olla normaali. Tunsivat minut liian hyvin.
- Siksi sinä et vastannut puhelimeen, Tomi virnisti. He halusivat tietää enemmän.
- Oikeesti.., parahdin.
- Kerro nyt edes oliko hyvä?, Jacce aneli. Pöh, oli siinäkin kaverit.
- C‘mon.. , Jacce rukoili.
- Että oliko hyvä? Oli varmaan, kun Ninjan posket punottaa noin, Tomi selitti. Alkoi hävettää ja kun jätkät mankuivat noin.
- No, okei, mutta muuta en kerro ja sitten tästä aiheesta riittää.. Oli se hyvä, kerroin ujona, sillä enhän minä muistanut edes kaikkea
- Hähää, meidän asenne-mimmi, rumpali nauroi ottaen minut kainaloon.
Sitten olikin aika palata nykyhetkeen ja soittokamojen roudaukseen. Ensin veimme Kristianin nukkumaan untaan keikka-autoon, sillä hän oli sammunut juomisen luonnollisena seurauksena, eikä näin ollen voinut juurikaan auttaa.

Kello läheni neljää lauantai-aamuna, kun meidän ryhmä-rämä ja So:n ukot rahtasimme kamojamme ulos Wäiskistä. Viimeisiä asiakkaita saateltiin ulos baarista raikkaaseen aamuun.
Meidät kamat alkoivat olla paketissa auton suojissa. Minä ja Tomi vaihdoimme pari sanaa yhden Wäiskin vastuunhenkilön, Janin kanssa. Hän oli yksi niistä, joiden takia ilta oli näinkin onnistunut. Jani oli tullut kehumaan meidän molempien keikkoja.
Siinä juttelun lomassa vilkaisin So:n bussille päin. Nick ja Sampsa pakkailivat kamoja takaboksiin. Olisi tehnyt mieli mennä auttamaan, he olivat ainoina noinkin selvinä, kun jaksoivat pakata kamoja autoon. Sampsa huomasi katseeni ja lähetti suloisen hymyn nuolen lailla kohti sydäntäni. Se lämmitti. Kukaan ei ollut katsonut minua aikoihin tuolla tavalla, mietin hymyillen. No, niin Ninja lopetas nyt haaveilu, sanoin mielessäni. Se oli vain yhden illan hairahdus, ei muuta. Oli aika jatkaa, että päästiin kotia.

Viimein viideltä kaikki oli mukana, varmistin vielä, että auton takaluukku oli lukossa. Tomi ja meidän kuski Vane polttivat vielä yhdet tupakat ennen lähtöä.
- Oliko kaikki kunnossa?, Tomi kysyi. Nyökkäsin myöntyvästi. Vilkaisin vielä kerran So:n bussille, heidän pakkaus takkusi.
- Ninja?!, joku huusi takanani. Sampsa tuli luokseni ja veti vähän syrjemmälle.
- Ennen, kuin lähdet.., mies sanoi hiljaa tullen lähemmäs ja suuteli. Se oli, kuin huumetta. Kuin auringon polttamassa autiomaassa eksyneenä ollut, olisi löytänyt varjoisan keitaan täynnä raikasta vettä. Sampsa sulki minut syliinsä.
- Miten teidän pakkaaminen, tulemmeko me auttamaan?, kysyin yrittäen vaihtaa aihetta.
- Kiitos, mutta kyllä me pärjäämme, Sampsa vakuutti. Näin, että hän halusi puhua jostain muusta.
- Näemmekö enää tämän jälkeen?, hän kysyi, otti hellästi kasvoni käsiensä väliin. Antoi katseensa porautua minuun jälleen. Huokaisten laskin käteni hänen vyötäisilleen. Sampsa kysymys painoi mieltä, sillä en osannut vastata siihen.
- Sampsa… En tiedä, vastasin hiljaa.
- Ehkä joskus… Jossain vielä, sain lisätyksi, sillä miehen polttava katse piinasi minua. Halasin vielä häntä, en halunnut puhua enempää. Mies rutisti kovasti takaisin, ennen kuin päästi sylistään.
- Hyvästi prinsessani, kuulin hänen kuiskaavan perääni. Se nosti tunteita pintaa ja kirveltävän kyyneleen silmäkulmaan.
Pieni osa minusta oli jäänyt Sampsan luo, enkä saanut sitä takaisin. Pyyhin kyyneleen pois, enkä jaksanut välittää Tomin virnistyksestä, vaan menin autoomme. Oli aika lähteä kotiin.

Siinä oli eka osa.

Näitä tulee välillä kirjoiteltua, kun sopiva inspis iskee ja innostus tähän iski, kun kuulin Sara- yhtyeen coverin Heikki "Hector" Harman kappaleesta Yhtenä iltana. <3

SONGFIC- YHTENÄ ILTANA

Aurinko piirsi lämmöllään siihen kesäiltaan punaiset sävynsä,
ennen kuin painui mailleen lämmittämästä meitä.
Iloiset naurun pyrskähdykset täyttivät
sen järvenranta mökin nuotiopaikan tuon tuosta.
Sinisen kauniina järvi kimmelsi tyyneyttään.
Katselin sinua vähän matkan päästä,
nuotion loimu väritti vaalean profiilisi.
Silmäsi iloisen kirkkaat, kun juttelit Nickille.
Samassa käänsit katseesi minuun.

Yhtenä iltana lausuttais ei sanaakaan.
Yhtenä iltana ois lupa koskettaa vaan,
Koskettaa toista ja toinen ois tuntematon.
Vierasta koskettaa loimutessa auringon.

Askeleesi toivat sinut suoraan luokseni.
Hymyilit istuen alas viereeni.
Kiedoit kädet ympärilleni painaen minut
syliisi. Punaviini maistui huuliltasi.
Olit lämmin. Oli hyvä olla.

Yhtenä iltana paljon, jos viiniä jois.
Yhtenä iltana unohtaa pelkonsa vois.
Yhtenä iltana kuoleman pyörteestä pois...

Sylisi oli paras paikka maailmassa.
Ei kaipuuta mihinkään. Parasta nyt.
Kaikki siinä hetkessä. Olin onnellinen.
Kolme pientä poikaa leikkivät hippaa
meidän aikuisten ympäröiminä.
Heidän rajaton riemunsa kaikui pitkin rantaviivaa.
Ei huolta huomisesta. He elivät vain sitä hetkeä.
Sami soitteli akustisella saaden epävireisen kuoron
laulamaan kanssaan. Sinä nauroit heille.

Yhtenä iltana vannoisi rakkauttaan.
Yhtenä iltana maailma ois kohdallaan.
Yhtenä iltana aikuiset lapsia ois.
Laulaa ja leikkiä maailma vieläkin vois.

Ilta oli jo kääntynyt yöksi hyvän aikaan sitten,
mutta nuotio loimusi lämpimänä.
Kaunis yö oli saanut muillakin mökeillä ihmiset
viettämään sitä iltaa ulkona.
Iloiset naurut kiirivät kilpaa järven pinnalla.
Tämä yö oli kauneinta koskaan.

Yhtenä iltana ihmiset jäis tanssimaan.
Yhtenä iltana kauniita liikkeitä vaan.
Yhtenä iltana mentäisi ei nukkumaan.

Näin keskikesän kunniaksi laitan jatkoa aloittamalleni Kohtaamisia- tekstille. Ja koitan saada tämän osan loppuun pian. Ja tämä on näillä näkymin viimeinen osa tähän tekstiin. Joten aloitetaan.

Jälleennäkeminen

Lava pimeni energisen keikan lopuksi, paikkana Helsingin Kalliossa Lepakkomies-niminen baari. Liekeissä olevan yleisön eturivin huudot saattelivat meidät takahuoneeseen. Vaikka keikka oli ollut paras hetkeen, meni kevyesti tämän hetken top-kymppiin, niin minusta ei vain henkilökohtaisesti tuntunut siltä. En ollut liekeissä ja fiiliksissä muutenkaan toisin, kuin muut bändiläiset.

Jätkät vaahtosivat hyväntuulisina keikasta toisilleen. Huokaisten hiljaa sulkeuduin vessaan. Kävin pesemässä keikkahien pois ja vaihdoin paidan. Alakulo valtasi taas mieltäni, enkä edes tiennyt miksi. Pesin vielä kädet ennen poistumista.

Jätkät olivat bilefiiliksellä ja minun poissa ollessani valmistautuneet lähtemään jo baarinpuolelle viettämään keikan jatkoja ja moikkaamaan faneja.
- Mennään!, Jacce huuteli ja iloisessa kännissä teki jo kovasti lähtöä saaden Kristianin pian peräänsä. He nauroivat. Minä jäin jälkeen, en lähtenyt mukaan. Tomi huomasi sen.
- Ninja, etkö tule?, hän kysyi ovelta.
- En, menkää te vain. Minä vähän siivoilen ja lähden sitten kotiin, sanoin katsomatta häneen. Tomi kääntyi ovelta ja tuli luokseni.
- Onko jokin hätänä?, hän huolehti. En tiennyt. Tuntui vain raskaalta sydämessä. Mikään ei vain huvittanut nyt. Alakulo.
- Höh, basisti harmitteli ja halasi kovaa. Halaus tuntui hyvältä. Tomi katsoi minua. Hän tiesi miltä minusta tuntui, sellaisia päiviä vain oli välillä. Ja toisaalta mietin Sampsaa, missä hän oli, mitä teki ja miettikö hän minua?
- Voi sinua, pientä.. Kunpa saisit olla onnellinen, mies huokaisi halaten uudestaan. Tiesin mitä hän sillä tarkoitti.
- Etkö varmasti halua tulla?, hän kysyi.
- Eeenn.. En halua tulla pilaamaan teidän iltaa, vastasin. Tomi naurahti sanoen, etten minä mitään voisi pilata, vaikka olisinkin allapäin En ainakaan hänen iltaansa, en ikinä.
- Et siltikään tule, niinkö?, hän kysyi vielä.
- En tällä kertaa, mutta mene sinä nauttimaan vapaaillasta, sanoin hänelle. Basisti hymyili mennessään. Oli varmasti mukava olla välillä ilman puolisoa ja sitä kolmevuotiasta miehen alkua, jotka olivat nyt kahdestaan kotona Tampereella.

Basistin mentyä, jäin yksin hiljaisuuteen. Yläkerrasta kuului vaimeana konemusiikin pauketta.
Keräilin tyhjät pullot koriin ja roskat lattialta roskiin. Tupakan tumppeja ja pullonkorkkeja. Meitä ennen soittanut bändi oli ollut kovin sotkuinen. Vessa oli heidän jäljiltään kivassa sotkussa, mutta ennen sitä lähdin hakemaan kaikessa hiljaisuudessa kitarani pois lavalta.


Toivoin, että lavan pimeys olisi pitänyt minut poissa fanien silmistä, mutta pari tyttöä tuli luokseni halausten toivossa ja kilttinä totta kai annoin heille sen verran aikaani. He olisivat halunneet jutella kaiketi enemmänkin, mutta vetosin kiireeseen päästäkseni pois lavalta ja ihmisten näkyvistä. Hipsin hämärässä takaisin takahuoneen turvaan.

Pakkasin kitarani ja siivoisin vessan. Kohta pääsisin kotiin. Korjasin myös jätkien kamoja yhteen paikkaan lattioilta lojumasta. Lämppärin bändin kamoihin en koskenut. Riitti, että sain siivota vessan niiden jäljiltä. Samassa meidän Tomi rymisteli sisään.
- Hei pieni. Taas .. Tuolla ovella on joku kundi, joka haluaisi nähdä sinut, mies kertoi. Ihmettelin, että kuka?
- Paavoko?, kysyin lisää. Paavo oli yksi meidän vakiofaneista joka kiersi meidän perässä pitkin suomen maata.
- Ei ollut Pave… Joku sellainen vaalea pörrötukka. Tosi tutunnäköinen, mutten muista mistä, basisti selitti.
- No, okei. Tulen katsomaan, huokaisin. En olisi jaksanut kenenkään humalantäyteistä jorinaa meidän keikasta, en nyt.
- Se kysyi sinua nimeltä, mutta voin viedä kaverin mennessäni, jos sen jutut ei inspiroi, Tomi huolehti. Lähdin Tomin perässä pois takahuoneesta, käytävää pitkin kohti ovea, josta pääsi takaisin baarin puolelle.

Kun sitten viimein näin kuka ovella odotti, sydän heitti itsensä ympäri. Sampsa. Ja melkein juoksin miehen lämpimään syliin. Hän rutisti.
- Taisi olla mieluinen vieras, Tomi vihjaili jättäen meidät kahdestaan. Katsoin basistin perään, että hän oli varmasti mennyt.
- Hei, prinsessani, Sampsa sanoi käheästi. Se sai vereni kohisemaan ja sydämeni lyömään kiihkeämmin. Tahdoin tyydyttää ikäväni ja kosketuksen janon, mutta raskas tunne painoi rinnassa. Mies painoi minut tiukemmin lähelleen.
- Mitä sinä täällä?, kysyin.
- En tiedä itsekään. Katselin teidän Myspace-sivua ja huomasin tämän keikan. Olen ajatellut sinua ja meitä, niin oli vain pakko tulla, mies kertoi. Virnisti.
- Olitko sinä ihan keikan alusta asti?, kysyi. Hän nyökkäsi.
- Olit surullinen, mies jatkoi, hipaisi poskeani kevyesti. Oli nähnyt surumielisyyteni. Lisäsi, että olisinko halunnut puhua? Sampsa ei halunnut minun olevan surullinen.
- Kuuntelen kyllä, jos tahdot puhua, hän sanoi.
- Voisimme mennä minun luokseni, keitän vaikka kahvit, mies ehdotti. Ehdotus houkutteli, mutta sai samalla minut ahdistumaan. Jos hän tahtoikin vain sitä yhtä asiaa, taas.
- En tiedä, huokaisin. Olin väsynyt ja tahdoin nukkumaan.
- Tulisit.., hän sanoi käheällä äänellä pyytäen. Painoi vaativan suudelman huulilleni. Oluen makuisilta huulilta levisi lämpö sisälleni. Mies yritti taivutella minua mukaansa.

- Odota, sain sanotuksi vetäytyen kauemmas hänestä.
- Mitä, teinkö jotain väärää?, hän kysyi ihmeissään.
- Et, mutta.., koitin jatkaa, mutta sanat takertuivat jonnekin. Hänen vaativa olemuksensa ahdisti, vaikka läheisyyttä kaipasinkin ja olin ikävöinyt häntä kovin.
- Parempi, että lähdet kotiisi ilman minua, sanoin surullisena.
- Et siis halua tulla minun mukaani?, Sampsa kysyi. Pudistin päätäni sanoen:
- Ehkä joskus toiste. Mies irrotti otteensa minusta.
- Okei, yritin vain auttaa, jos olisit kuuntelijaa kaivannut, mutta en pakota, hän puuskahti.
- Moikka sitten, hän jatkoi tylymmin, hieman kylmästi. Kääntyi pois lähteäkseen. Alakulo valtasi taas mieleni, onnistuin karkottamaan Sampsankin luotani.

Kyyneleet nousivat silmiin väkisin. Itkin voimattomana, kun silloin tunsin miten tutut kädet ottivat minut suojaansa. Pitivät tiukasti kiinni. Sampsa oli tullut sittenkin takaisin. Ei ollut ehtinyt sulkea ovea menneessään, kun oli huomannut murtumiseni. Ei vain ollut voinut jättää minua yksin.
- Mikä minun prinsessallani on hätänä?, hän kysyi huolestuneena. Vastaaminen tuntui ylivoimaiselta, en jaksanut vielä selittää. Mies tuuditti lohduttaen. Oli hiljaa vain, pitäen kiinni. Ja aikani itkettyäni, purkaus laantui. Sampsa katsoi suoraan silmiini. Näytti itsekin surulliselta, kun ei tiennyt miksi olin itkenyt. Silitti poskiani.
- Anteeksi, pyysin hiljaa, tuskin kuuluvasti.
- Ei haittaa, mutta miksi?, hän kysyi.
- On, niin paljon kaikkea, yritin saada sanotuksi.
- Sinun vaativa olemus alkoi ahdistaa, jos sinä tahdotkin vain sitä.. Ja sitten onnistuin karkottamaan sinut luotani, vaikka olen ikävöinyt sinua niin, että sydämeen sattuu, kerroin.
- Pelästyit minua?, mies kysyi. Nyökkäsin.
- Voi, en minä sitä halunnut. En halua sinun pelkäävän, mies jatkoi. Ajatus miehen asunnolle menemisestä alkoi ahdistaa, jos se tarkoitti vain sitä. En ollut sillä tuulella yhtään.
- Höpsö.. En minä sitä sillä tavalla ajatellut. En tee sinulle mitään, mitä et halua, Sampsa vakuutti. Olisi vain halunnut viettää aikaa kanssani, ei muuta.

Kun asia esitettiin noin, se sai minut miettimään uudestaan, tarvitsiko minun pelätä sittenkään?
- Tule?, hän pyysi. Mies sanoi asuvansa ihan kävelymatkan päässä.
- Olen kai hullu, kun suostun, huokaisin lähtien hakemaan tavaroitani.
- Niinpä, hulluna minuun, Sampsa virnisti. Näytin hänelle kieltä.

Vedin vielä pipon päähän ja aloin olla valmis lähtemään. Vielä laukku olalle ja kitaralaukku kantoon.
- Joko mennään?, mies kysyi tullessaan vessasta. Nyökkäsin.
- Onko tuo sinun kitaralaukku?, hän jatkoi viitaten pussiin, joka nojasi vielä hetken sohvan käsinojaan.
- On.., vastasin. Sampsa otti sen olalleen ja sanoi kantavansa sen puolestani.
- Kyllä minä itsekin voin, jatkoin, mutta mies ei kuunnellut vastaväitettäni vaan otti kitarani kantoon, nosti tottuneesti olalleen, kuin olisi omaansa kantanut. Ennen lähtöämme kävin sanomassa jätkille heipat.

- Tomi?, sanoin basistille.
- Heih, mies hymyili pienessä humalassa. Kerroin lähteväni.
- Pääsetkö hyvin kotiin?, hän huolehti. Jatkoin etten ollut menossa suoraan kotiin.
- Ai?, Tomi ihmetteli, mutta samassa näki Sampsa hieman kauempana.
- Pitäähän se huolta sinusta?, Tomi lisäsi.
- Kyllä pitää, vannoin.
- Parempi sitten olisikin ja jos ei, niin se saa kolme vihasta kaveria ovensa taakse, basisti sanoi päättäväisenä.
- Tomi, ei minulla ole hätää, vakuutin.
- Okei okei, hän myöntyi uskoen, ettei minulla ollut hätää.
- Soittelen päivällä kuitenkin, Tomi sanoi.
- Olet rakas, sanoin miehelle halaten häntä. Tomi halasi takaisin ja lupasi kertoa Jacelle ja Krisulle lähdöstäni, jos kysyisivät. Sitten lähdin Sampsan perään.

Yö väreili viileyttä, oli satanut vettä jossain vaiheessa. Lammikoita siellä täällä. Ehdin hetken palella, mutta Sampsan tartuttua kädestäni tunsin lämpeneväni. Se tuntui hyvältä.

Jälleennäkeminen on yhdyssana. Toi on jotenkin hassua kun noiden kaikkien puheet on niin kirjakielisiä. Vaikka toisaalta kaikista reploista olisi vaikee tietää miten kukakin oikeasti sanoisi (hieno tyylikeino kylläkin, jos sattuu osaamaan jonkun lausahduksen ulkoasiis tokihan mulla on muutakin elämää kun kuunnella Sampsan puheita). Ekassa osassako olin katsovinani että toi Ninja ainakin sanoi puhekielellä jotain (?)? Mut muuten ihan jees

Hmm.. Itekin pidän tota kirjakieltä vähän tönkkönä, mut kokeilin joskus kirjoittaa ihan puhekielellä tekstiä, mut vaikutti sekavalta, kun oli puhekieltä ja kaikki muu tekstiä eteenpäin vievä sitten kirjakielellä. (Toivon, ettei kirjakieli teitä lukijoita haittaa ihan kamalasti.) Täytyy kattoo seuraavaa tekstiä, josko se olis enemmän puhekielellä.

Edit.// Piinaan teitä vielä hetken ja laitan Kohtaamisia-tekstin jatko/ loppuosankin. Tässä se tulee:


... Matka sujui hieman hiljaisissa merkeissä, mutta se ei haitannut. Ei tarvinnut puhua mitään, eikä minulta olisi tullut väsymyksen takia suusta edes mitään järkevää sanottavaa. Ja parahiksi onneksi ehdimme Sampsan rappuun suojaan ennen, kuin alkoi sataa vettä uudelleen, kaatamalla. Lähdimme rappuja ylös.

Sampsa alankerran naapuri piti bileitä ja ilmeisesti tunsivat miehen, kun kovassa humalassa morjenstivat Sampsan ja pyysivät liittymään seuraan. Bileitä pidettiin näemmä rapussakin asti.
- Kiitos, mutta joskus toiste, tänään biletän vähän erilaisissa tunnelmissa, Sampsa sanoi kohteliaasti heille.
- Ota neiti mukaan, tänne mahtuu!, joku huusi peräämme, kun lähdimme kapuamaan seuraavaan kerrokseen.
- Naapurit tykkää hyvää, kuiskaisin miehelle.
- Niinpä niin, mutta se on elämää ja sen ääniä eikä nuo kundit, jotka tuossa asuu, vietä bileitä asunnossaan kovinkaan usein, Sampsa sanoi.
- Mutta odotas, kun kuulet Virtasten tulevan kotiin, Sampsa kertoi hymyillen viitaten omiin seinänaapureihinsa, kun pääsimme hänen ovensa taakse.
- Jaa-ha, vai niin, myhäilin. Mies avasi kotinsa päästäen minut sisälle pimeään huoneistoon.
Sampsa laski kitaran lattialle, nojaamaan seinää vasten. Pyysin olemaan varovainen minun tärkeimmän ja rakkaimman kitarani kanssa. En halunnut sille tapahtuvan mitään. Kohteliaasti Sampsa jatkoi ottamalla takkini laittaen sen naulakoon ja sitten ihan äkkiä arvaamatta veti minut syliinsä.
- Enkö minä voisi olla sinulle se tärkein ja rakkain?, hän kysyi ovelasti. Hymyili.
- Hmöh, nyt olet epäreilu, murahdin.
- No, ehkä vähän. Ihan vähän vain, mies sanoi nauraen.
Hänen naurunsa oli suloinen ja hymy kaunista katseltavaa. Tiesikö hän itsekään, miten ihana hän oli? Hänen silmiinsä olisi voinut hukkua ilman tuskaa. Ne kertoivat paljon. Niin iloisen avoin ja rehellinen, mutta samalla jotain tutkimattoman salaperäistä, jonka alkuperää ei ollut kovin moni saanut nähdä.
- Mitä mietit?, mies kysyi katkaisten mietteeni.
- Sinua, vastasin rehellisesti.
- Ai, että miten voin olla näin ihana ja että haluaisit antaa pusun minulle, hän sanoi.
- Pöh.., vastasin muristen. Sampsa naurahti.
- Etkö sitten haluaisi?, hän kysyi viattomasti, mutta huvittunut ilme kasvoillaan.
- Sinä senkin.., ehdin tokaista, ennen kuin mies painoi huulensa omiani vasten. Kuin voimakasta sulaa laavaa, joka sulatti kaiken edestään kuten sydämeni. Se kuumuus valui päästä varpaisiin herättäen koko kehoni eloon. Tuntui liian hyvältä ollakseen totta, mutta en jaksanut pelätä vielä. Kosketuksen janoni heräsi uudelleen. Tahdoin yhtä paljon, kuin hänkin.
Vastasin miehen suudelmaan. Kunpa se olisikin jatkunut hetken tuollaisena, mutta kun tunsin miehen painavan minut vaatien lähelle lantiotaan, havahduin.
- Sampsa.., huokaisin vetäytyen kauemmas.
- Vähän iisiimmin joohan, pyysin. Mies ei sanonut mitään, mutta päästi minut sylistään. Oli pettynyt, kun laitoin stopin, mutta niin minun oli vain tehtävä. En saanut antaa itselleni lupaa siihen, en nyt. Kuitenkin miehen pettynyt ilme tuntui pahemmalta nähdä, kuin miltä oma oloni tuntui. Olin ilkeä, vaikken tahallani halunnut olla. Sampsa lähti keittiöön, sanoi keittävänsä ne lupaamansa kahvit. Itse menin oma-aloitteisesti olohuoneeseen.

Koko asunnosta huomasi mikä asukas oli ja mikä oli lähinnä hänen sydäntään. Heti ovesta tultaessa, oikealla oli huone, jossa oli sähköpunaiset rummut, sähkökitara, koskettimet ja akustinen Lordi bändin Kita-hahmolla koristeltu kitara.

Olohuoneessa. Televisiotason vasemmalla puolella pari akustista kitaraa nätisti telineissään ja sen tason oikeilla puolella mittava levyhyllystö. Esikuvat ja kovimmat lempibändit komeasti raameissa siinä televisio yläpuolella. Ja omat bändit yhtä lailla raameissa siinä sohvan yläpuolella missä istuin. Nousin ylös ja päätin katsastaa miehen levyn hyllyn.
Olihan siellä KISS ja kaikki muut miehen lempibändit nätisti järjestyksessä. Oli ihanaa selata, niin laajaa levyhyllyä, kuin pieni levykauppa. Jopa So:n alkutaipaleen ep:t olivat siellä.
- Löytyikö jotain mielenkiintoista?, Sampsan karhea ääni kysyi aivan korvani juuressa. Säpsähdin.
- Jaa, no.. Harmittelen, kun en löytänyt teitä siis So:ta yhtään aikaisemmin. Kun ei näitä ep:tä varmaan saa enää mistään, kerroin.
- Odotas, Sampsa sanoi hetken mietittyään ja lähti eteiseen, palaten melkein yhtä nopeasti takaisin. Antoi minulle So:n Shout ep:n.
- Meidän ensimmäistä ep:tä ei varmaan löydä enää mistään, mutta näitä minulla oli kaapin perällä vielä muutama, mies selitti.
- Saanko minä tämän?, kysyin. Sampsa nyökkäsi hymyillen.
- Mitä olen velkaa?, jatkoin.
- Äsh, et mitään… Tai pusun ehkä, mies virnisti kulmiaan nostaen. Pudistin päätäni.
- Eikö?, hän kysyi.
- Olet taas epäreilu, sanoin hänelle. Mies nosti minut kasvojensa korkeudella. Oli vahva ja turvallinen.
- Onko siinä jotain väärää, kun haluan pusun sinulta?, hän kysyi.
- Ei, mutta.., selitin. Sanat juuttuivat taas jonnekin kurkun pohjalle. Mies laski minut maahan, muttei päästänyt sylistään.
- Olet kyllä aikamoinen mimmi. Tunnen, että haluat yhtä paljon kuin minäkin, mutta jokin estää sinua. Kutsut luoksesi, mutta silti et päästä lähellesi, mies sanoi.
- Mitä pahaa suukossa muka olisi, eihän se ollut siellä laivallakaan mikään ongelma, mies jatkoi.
- Just joo, ärähdin. Revin itseni miehen otteesta. Hänelle oli sittenkin ollut taka-ajatuksena vain se yksi. Ja helppoahan se oli puhua ja tehdä psykoanalyysi toisesta, kun ei edes tiennyt mistä puhui.
- Ja minä tästä voinkin lähteä. En halua tuntea ahdistuvani toista kertaa, puuskahdin vihaisena lähtien eteiseen. Halusin pois.

- Ninja, odota?!, mies huusi ja tuli siihen. Ihmetteli minne olin menossa?
- Kotiin. En halua tällaista, vaikka tykkäänkin sinusta. Olisihan minun pitänyt tajuta, että esitit vain saadakseni minut tänne!, raivosin.
- Ninja.., mies huokaisi. Pyysi etten lähtisi.
- Kiltti, älä mene, Sampsa pyysi uudemman kerran, mutten kuunnellut. Tuntui vain, niin pahalta. Minuun oli tässä elämässä jo sattunut ihan tarpeeksi. Ei kiitos enää. Itkukin painoi kurkussa.
- Älä mene, hän sanoi. Kietoi kätensä ympärilleni. Ja mitä enemmän revin miehen otetta irti, sitä kovemmin hän piti kiinni. Lopulta en jaksanut enää vastustaa vaan lopetin riehumisen, sillä oli päivän selvää, etten pääsisi miehen vahvasta otteesta mihinkään. Rauhoituin.
- Päästän irti, kunhan lupaat, ettet ala uudestaan riehua, Sampsa sanoi topakasti. Nyökkäsin.
- Varmasti?, hän kysyi vielä, sillä ei varmastikaan halunnut saada nyrkistä päin näköä.
- En riehu enää.., huokaisin hiljaa, sillä siinä alkoi olla tunneryöpytystä minullekin tälle illalle ihan tarpeeksi. Ne vahvat kädet päästivät irti, hiljaisuuden laskeutuessa yllemme.
Käännyin ympäri Sampsaa kohti, varmana siitä, ettei hän enää ikinä koskisi minuun. En uskaltanut nostaa katsettani häneen. Kuulin hänen hengähtävän syvään ja sanoi sitten:
- En tiedä miksi tunnen näin ja jos olisit joku toinen, niin päästäisin sinut menemään, mutta.. Hän lopetti kesken lauseensa.
- Mutta, mitä mutta?, kysyin. Sampsa tuli lähelleni, nosti kätensä uudelleen lantioilleni.
- En halua sinun lähtevän, en nyt. Mutten voi pakottaa sinua jäämään, jos et oikeasti tahdo. Voin ainoastaan luvata olevani itse kiltimmin, hän jatkoi. Hipaisi poskeani nopeasti tarttuen sitten kädestäni, kuin kysyen mitä olin aikeissa tehdä? Ne meikin kehystämät vihreät silmät ottivat minut taas vangikseen. - Juodaan ne kahvit edes, mitkä lupasin. Mieti sitten uudelleen haluatko lähteä?, hän totesi katsoen suoraan silmiini. Sydämeni voitti järkeni äänen ja mies veti minut kädestä takaisin olohuoneeseen.

Joimme kahvit jutellen niitä näitä ja nauraen välillä ihan päättömille jutuille. Toivoin, ettei Sampsa olisi muistanut sitä mistä ilta alkoi, mutta tietenkin hänen piti juuri silloin vakavoitua ja siitä hiljaisuudesta arvasin mitä oli seuraavaksi tulossa. Hän otti kahvikupin kädestäni ja nostin se siihen olohuoneen pöydälle omansa viereen. Katsoi sitten minua, otti hellästi käteni käteensä.
- Haluisin ottaa sinut syliin, mutta se ei taida olla sallittua, hän sanoi totisena.
- Höh, kyllä minuun saa koskea, sanoin takaisin hänelle.
- Mutta en lämpiä käskystä.., jatkoin apeana.
- Et voi varmaan koskaan käsittää sitä, lopetin lauseeni hiljaa.
- Hei.., mies kuiskasi käheästi tullen lähelleni. Pyysi kertomaan, jotta voisi edes yrittää ymmärtää, mikä mieltäni painoi. Silitti poskeani. Miehen katse oli lempeän ymmärtäväinen ja jokin sai minut avautumaan hänelle. Luottamaan.

- … Minä ihastuin siihen mieheen korviani myöten ja se vain kasvoi kuukausi kuukaudelta. Oli ihanaa, vaikka ainoa yhteys olikin vain netti ja puhelin. Sitten viimein koitti se viikonloppu, kun näimme kasvotusten, kerroin kyyneleet kurkussa. Sampsa kuunteli hiljaa kertomustani.
- Kun pääsimme puolelta öin hänen kämpilleen, niin se tarttui heti kiinni.. Hän oli aivan erilainen, kuin oli antanut viesteissään ymmärtää. Oli vain tahtonut hetkeksi uuden leikkikaverin, ei muuta. Kylmästi se pisti paskaksi kaiken mikä oli vielä ehjää, kaikkien niiden kuukausien jälkeen. Mikään ei ollut aitoa paitsi tunteeni häntä kohtaan, lopetin tarinani. Itkin.
- Voi hitto mikä pelle, millainen ja minkä ikäinen mies tekee noin? Joku teinipelle, mies kihisi vihaisena.
- Vuoden sinua nuorempi.., vastasin.
- No, just.. Ei kai se vaan..?, Sampsa murahti hieman vihaisena, mutta huolissaan.
- Ei se satuttanut.. Mutta siksi hieman ahdistuin sinun lähestymisyrityksestäsi ja, kun sinä vielä kaiken lisäksi muistutat kovasti ulkonäöltä sitä tyyppiä. Pelästyin, kerroin hiljaa, tuskin kuuluvasti.
- Nyt ymmärrän sinua ja vetäytymistäsi paremmin, Sampsa virkkoi.
- Ja sen jälkeen vannoin, etten ihastu enää ikinä, mutta kun vähiten odotin, niin sinä ilmestyit jostain sekoittaen kaiken, jatkoin. Sampsa näytti miettivältä ja nousi hörppäämään, jo kylmenneestä kahvistaan. Tilanne pysähtyi hetkeksi, kumpikaan ei tiennyt mitä olisi sanonut, kunnes mies nousi ja vei melkein tyhjät kahvikuppimme keittiöön. Oli vaikuttanut pettyneeltä. Olikohan hänellä kaikki hyvin? Pahoitin tietenkin hänen mielensä. Hyvä minä.

Nousin ääneti sohvalta ja menin miehen stereoiden luo ja löysin levyhyllystäkin onneksi etsimäni. Osasin jopa laittaa sen soimaan ja tutut sävelet täyttivät asunnon aamuyön myöhäisinä tunteina.

“ Anytime, anytime you want me,
Anytime, anytime your lonely..”

Mies tuli keittiöstä takaisin olohuoneeseen kuultuaan kappaleen alun. Menin hänen luokseen.
- Taisin pahoittaa mielesi jutuillani, vaikken tahtonut saati tarkoittanut sitä, pohdin ääneen.
- Ääh.. Olen jo iso poika ja itsehän pyysin kertomaan. Ja niin kuin jo sanoin, niin ymmärrän sinua nyt paremmin, Sampsa virkkoi hymyillen. Veti minut takaisin sohvalle, otti syliin.

Siinä me sitten olimme sylikkäin pitkän aikaa, kuunnellen musiikkia ja Kallion kaduilta kuuluvia ääniä.
Se tuntui hyvältä, kun sai vain olla siinä, ahdistumatta. Sampsakin oli ihan nätisti. Painauduin lähemmäs häntä, enkä voinut kieltää etten olisi tuntenut valtavaa vetoa häneen. Mies tuoksuikin, niin syntisen hyvältä. Hänen sydämensä löi tasaisena mustan kauluspaidan alla. Nostin pääni miehen kaulalta.
- Sampsa?, sanoin hiljaa, enkä niinkään kysynyt.
- Noh?, mies sanoi takaisin, katsoi minuun.
- Minä sitä vain, että.., aloitin. Mietin miten muotoilla sanani. Sivelin paljasta ihoa huomaamattani, joka pilkisti miehen kauluspaidan alta, paidan ylin nappi oli auki.
- Siitä aikaisemmasta vain… En tarkoittanut, että olisit samanlainen, kuin se kertomani idiootti. Teissä ei ole mitään samaa, kerroin.
- Tiedän sen, älä huolehdi siitä nyt, hän sanoi lempeästi. Painoi otsansa omaani vasten. Suljin silmäni hetkeksi. Kunpa se ei olisi loppunut koskaan. Siinä hetkessä vain me kaksi, hiljaa. Piilossa muulta maailmalta. Eikä aikakaan, kun hiljaisuus alkoi unettaa molempia, olihan kello jo lähemmäs neljää lauantai-aamuna.

- Miten tämän nukkumisen kanssa tehdään?, mietin ääneen.
- No, voin tehdä pedin sinulle tähän sohvaan ja kyllä minunkin viereeni saa tulla, mutta ihan miten tahdot. Päätös on sinun, mies sanoi hymyillen.
- Sampsa?, jatkoin mietintääni.
- Kun minulla, ei ole hammasharjaa saati yöpaitaa mukana, niin.., sanoin.
- Älä huoli, Sampsa järjestää, hän jatkoi ja hävisi taas jonnekin, tullen pian takaisin antaen paidan minulle.
- Neiti on hyvä ja vessasta löytyy sähköhammasharja, vaihdat vain se pään siitä ja kaikki muu on vapaasti käytettävissäsi. Otin paidan ja hipsin niine hyvineni vessaan. Sampsa jäi tekemään minulle petiä siihen sohvaan, kun lopulta päätin nukkua siinä.

Tullessani takaisin ja nähdessäni Sampsan, sydän meinasi pysähtyä. Puolialaston mies seisoi huoneessa, kuin olisi kiusallaan ottanut paidan pois. Niin kaunis ja seksikäs näky, ettei mitään tolkkua.
- No?, heitin kysymykseni ilmoille palauttaakseni itseni takaisin todellisuuteen. Mies nosti katseensa minuun alkaen hymyillä. Päälläni oli hieman kulunut, mutta pehmeä Kiss:n t-paita.
- Huomaa kyllä, että tämä on sinun paitasi, kun hihat on leikattu pois, tokaisin.
- Heh, pitäähän ilmastoinnin toimia, mies sanoi. Lisäsi, että paita sopi minulle. Menin miehen luokse halaten häntä ja mies rutisti minut itseään vasten. Hengähti syvään ja puristi vielä vähän kovemmin minut lähelleen. Hän oli lämmin. Nostin katseeni häneen.
- Kiitos, kun ymmärrät, vaikkei se varmaan ihan helppoa ole, sanoin hänelle, katsoin suoraan silmiin.
- Noh, olen mies, joten miksen tuntisi mitään, kun noin ihana nainen tulee syliin, mutta on vain pakko yrittää olla kiltisti, jos tahdon pitää sinut luonani. Mennä sinun tahtiisi, Sampsa virkkoi.
- Ihana olet, huokaisin, sillä tilanne olisi voinut olla täysin toinen. Hän olisi voinut yhtä hyvin heittää minut pihalle kaiken sen riehumiseni jälkeen. Sampsa hymyili sanoilleni ja nosti minut hetkeksi syliin, laskien siihen sohvalle miltei samoin tein.
- No, niin kaikki prinsessat tarvitsevat kauneusunensa, hän virnuili ja käski peiton alle. Näytin hänelle kieltä.
- Kumpikohan meistä se prinsessa mahtaa olla, puuskahdin. Mies naurahti ja istui vielä siihen sohvan reunalle.
- Jos tulee kylmä tai kuuma, niin tule sanomaan tai jos tulee jokin muu hätä, niin olen ihan tuossa vieressä, hän huolehti. Nyökkäsin myöntävästi. Sitten mies toivotti kauniita unia suukon kera. Se oli pehmeä, tahdoin maistaa vähän enemmän, vähän vielä, mutta mies vetäytyi pois.
- Ei vielä.., pyysin.
- Etkö muista, piti olla kiltisti, Sampsa totesi, nousi ylös toivottaen uudelleen kauniita unia ja lähti vessaan. Aarrrgg, niin niinpä. Minä ja minun toiveeni iisimmin olemisesta.

Painoin pääni muhkuraiselle tyynylle koittaen saada unta, mutta vieras paikka ja tieto Sampsan läsnäolosta pitivät minua hereillä. Pyörin ja hyörin löytämättä hyvää asentoa ja jossain vaiheessa kuulin, kun miehen seinänaapurit, ne Virtaset saapuivat kotiin tuhannen tuiskeessa. Humalainen huuto ja pauke seiniin kuului niin hyvin, ettei nukkumisestani tullut mitään, kun Sampsa puolestaan oli vedellyt unta jo parisen tuntia. Kello läheni kuutta aamulla. Nousin ylös ja menin sängyn luo. Kömmin sen enempiä sanomisia peiton alle, lämpimään. Mies otti minut heti kainaloonsa mumisten:
- Luulin, jo ettet tulekaan.
- En saa unta, kun noin sinun seinänaapurit alkoivat metelöidä kerroin.
- Virtaset rauhoittuvat kohta, hetken ne aina mekastaa tullessaan baarista, mutta sitten se loppuu, kuin seinään, Sampsa jatkoi vetäen minut ihan liki itseään, minkä vaikutus ei ollut positiivinen unen saantini kannalta. Miehen tuoksu ja läsnäolo saivat vereni suorastaan juoksemaan suonissa ja sydän-rukka ei tiennyt miten päin olisi ollut. Itsepäisesti suljin kuitenkin silmät ja yritin saada unta, mutta unen saanti jäi vain levottomaksi pyöriskelyksi ja hyörinäksi kyljeltä toiselta. Oli muka kuumakin, vaikka ikkunasta tuli viileää ilmaa koko ajan. Tuskastuneena huokaisin nousten ylös sängystä.

Kävin vessassa, vaikkei kai tarve ollutkaan. Jos olisin sittenkin palannut takaisin sohvalle, mietin istahtaen takaisin sängyn laidalle, joka sai miehen siinä vieressä havahtumaan.
- Mitä nyt? Etkö saa unta?, hän kysyi itse unenpöpperössä.
- En saa. Se johtuu sinusta ja läsnäolostasi, vastasin miehen kysymykseen.
- Vai niin, mies hymähti, hieman huvittunut sävy äänessään.
- Ääää’ä… Ei se ole mikään naurun asia, murahdin epätoivoisena.
- En minä nauranutkaan, hän väitti ja veti minut viereensä.
- Nauroitpas, jatkoin itsepintaisesti, vaikken hyötynyt vastaan inttämisestä mitään.
- No, niin rauhoitus nyt, Sampsa sanoi hymyillen.
Huokaisin syvään koittaen rauhoittua samalla, kun Sampsa veti minut aivan liki itseään. Katselin miehen kasvoja, hän makasi kasvot minuun päin. Epäonnekseni hän silmänsä olivat kiinni, ihan kuin en olisi ollut liekeissä muutenkin jo. Mutta viimein uni alkoi saavuttaa minuakin ja nukahdin sikeään uneen.

Aamu oli pitkällä, kun heräsin. Hetken mietin, oliko kaikki ollut sittenkin vain unta, mutta silloin tajusin, etten ollutkaan omassa sängyssä kotona, vaan vieras sänky ja vieras asunto. Nousin istumaan. Paikka vieressäni oli tyhjä.

Aurinko säteili lämpimästi ikkunasta sisällä. Oli jo valoisaa. Kellokin taisi olla jo vaikka mitä.
- Huomenta, sanoi se viime yönäkin tutuksi tullut, suloisen karhea ääni. Puolialaston, pörrötukkainen miehenkuvatus katseli minua keittiön ovelta. Aiheutti minulle ylimääräistä sydämen tykytystä.
- Huomenta vaan, sanoin miehelle takaisin.
- Nukkuiko prinsessani hyvin?, hän jatkoi.
- Ihan joo, kunhan olin rauhoittunut ensin, vastasin venytellen. Sampsa hymyili kääntäen katseensa pois. Katseli ikkunasta ulos.
Näytti miettivän jotain ja se äskeinen hymy suli pois hänen kauniilta kasvoiltaan, näytti hieman surulliselta. Olikohan minä saanut sen aikaan, kun ei mies yleensä näyttänyt surulliselta.
- Haluaisitko jotain aamiaista?, Sampsa kysyi huolehtien, lisäten ettei kaapissa kyllä ihan kauheasti mitään ollut, kun ei ollut ehtinyt eilen kauppaan. Kerroin, etten minä mitään erikoista tarvinnut. Kupin kahvia, jos olisin saanut, niin olisin ollut enemmän, kuin tyytyväinen.
- Noinko vähän prinsessani on tyytyväinen, mies hymyili.
- No, ehkä voisin haluta jotain muutakin, lisäsin. Mies katsoi kysyvänä minua, viekas hymy kasvoillaan.
- Tule tänne, pyysin eikä siinä hetkessä tarvittu enää kysymyksiä tai vastauksia.

"Sampsa jatkoi vetäen minut ihan liki itseään, jonka vaikutus ei ollut positiivinen unen saantini kannalta."
Pitäisi mun mielestä olla "minkä vaikutus", koska jonka viittaa sanaan itse, kun taas minkä siihen vetämiseen mikä oli kai tarkoitus? Muutenkin itseen viittaaminen tuolla tavalla kuulostaisi jotenkin hassulta (parempi ois joku "eikä vaikuttanut unen saantiini positiivisesti" tms).

Mut muuten taas ihan jees : )

Virhe korjattu. Kiva tietää, et ees Elentharus lukee mun tekstejä.
Kiitos kaunis siitä. <3

Luin nää siun kaikki julkaisemat teksit ja tykkään kyllä hirmuisesti sun tyylistä kirjoittaa. (: Sam on kyllä ihan hiton ihuna tossa yhdessä. ♥ *puna* Ja mitäs muuta mie sönköttäisin vielä tähän? Virheistä en kerro koska oon itsekki ihan sukka niiden kanssa. Mutta heii kirjoitas taas lisää kun saat inspistä.


Ellu-chan